Olemme harjoitelleet Sakarin kanssa Richard Straussin sonaattia ahkerasti. Esitimme sen aikoinaan Wäinö Aaltosen museolla Turussa, ja ensi lauantaina soitamme virtuoottisen "mammuttikappaleen" Helsingin Töölössä, kirjakauppa Arcadia Bookshopissa.
Pohdimme kahvitauolla sitä, kuinka erilaisia haasteita pianistilla ja viulistilla on. Pianisti soittaa kahden viivaston edestä kymmeniä nuotteja samalla kun viulisti yrittää saada yhden korkean äänen kauniisti syttymään. Pianisti ei ehdi lukea kaikkia ääniä, joten hänen on pakko opetella osa asioista ulkoa. Viulistille ulkoaopettelu ei ole yhtä välttämätöntä, mutta se on plussaa jos muistaa ulkoa. Tulkinta voi parantua eikä keskity liikaa teknisiin asioihin.
Tuota mustaa lautaa, josta pidän viulua kiinni kutsutaan otelaudaksi. Mitä korkeammalta soittaa, sitä pienempi mahdollisuus on osua juuri halutulle äänelle. Ai miksi? Siksi, koska kieli lyhenee tallaa kohden (se vaalea koristeellinen härpäke tuossa ihan viulun keskellä). Eli mitä lähemmäksi tallaa asetat sormen otelaudalle, sitä korkeampi ääni ja sitä pienempi todennäköisyys soittaa ääni puhtaasti ja hyvin. Siksi sanonkin oppilailleni, että laula ensin ja soita sitten vasta ääni. Hyvä harjoittelu edistää lihasmuistia ja sen lisäksi mielessä laulaminen auttaa korkean äänen löytämisessä.